Blogi: Väkivallattomuus alkaa meistä

Voisi ajatella, että elämme turvallista aikaa. Saamme käydä töissä, harrastuksissa ja kaupassa pääosin ilman jatkuvaa pelkoa. Lapset lähtevät kouluun ja palaavat kotiin. Arki rullaa ja kaikki on hyvin.

Sitten avaat uutiset. ”Sota tappoi siviilejä”. ”Terrori-isku väkijoukkoon”. ”Nainen tapettiin kotonaan – naapurit eivät osanneet epäillä mitään”. Tai selaat hetken sosiaalista mediaa. Joku kirjoittaa lukeneensa juuri Vendi, jotta muut tytöt pääsisivät kotiin -kirjan ja kuvaa ahdistustaan. Toinen jakaa uutisen nuorten tekemästä väkivallasta ja kommenttikentät täyttyvät pohdinnoista, mistä nuorten väkivaltaisuus kumpuaa.

Voisi ajatella, että väkivalta kuuluu jonnekin kauas. Jonnekin muualle, se ei kosketa meitä. Konfliktialueille tai sellaisten ihmisten elämään, joihin meillä ei ole mitään yhteyttä. Mutta onko näin? Vaikka ensisilmäyksellä väkivalta näyttäisi olevan kaukana, se tulee koteihimme ja mieliimme vähintään uutisten ja sosiaalisen median välityksellä. Se herättää huolta, pelkoa ja joskus avuttomuuttakin. Väkivalta ei elä jossain muualla. Se elää siellä missä mekin.

Aina väkivalta ei näytä uutisotsikolta. Se voi olla pelkoa omassa kodissa, kontrollointia parisuhteessa, kiusaamista koulun pihalla tai nöyryyttävää puhetta tai ulkopuolelle jättämistä työyhteisössä. Ehkä uhkailua tai rasistisia kommentteja verkossa. Turvattomuuden tunnetta, jolle voi olla vaikea löytää sanoja.

Usein väkivalta ei saavu elämään näyttävästi. Se hiipii arkeen vähitellen. Niin vähitellen, ettei sitä aina tunnista. Siksi siihen voi myös turtua. Tätä ilmiötä kuvaa hyvin Rauhankasvatusinstituutin vihan pyramidi. Sen mukaan välinpitämättömyys ja puuttumattomuus luovat tilaa ennakkoluuloille, jotka puolestaan mahdollistavat vakavampien väkivallan ilmiöiden syntymistä. Ihminen tottuu yllättävän moneen asiaan, myös sellaisiin asioihin, joihin ei pitäisi tottua. Samaa ilmiö liittyy usein myös lähisuhdeväkivaltaan. Esimerkiksi kontrolloiva puoliso ajaa väkivallan uhrin sana sanalta ja teko teolta ahtaammalle, kunnes liikkumatilaa ei enää ole.

Väkivalta harvoin leimahtaa ilman kytemistä. Se ei myöskään leimua vain siksi, että joku tekee väkivaltaa. Se saa tilaa silloin, kun ympärillä olevat eivät uskalla kysyä, puuttua tai ottaa huolta puheeksi. Kun ajattelemme, että joku muu varmasti auttaa. Kun katsomme ohi. Kun annamme asian olla vielä tämän kerran.

Siksi väkivallattomuus ei ole vain väkivallan puuttumista. Aito väkivallattomuus on yhtä lailla aktiivisia tekoja turvallisuuden puolesta.

Tänään, kansainvälisenä väkivallattomuuden päivänä voisimme pysähtyä hetkeksi miettimään.

• Mitä turvaa tarvitsen omassa elämässäni?
  Onko syytä hetkeksi sulkea silmät somelta ja mieltä järkyttäviltä uutisotsikoilta? Vai onko syytä nousta ja puolustaa omia rajojaan jossain epämiellyttävässä tilanteessa, tai antaa itselle tila käsitellä omia turvattomuuden jättämiä haavoja?
• Mitä turvaa voin antaa toisille?
  Milloin viimeksi kysyit, onko lapsesi tai hänen ikätoverinsa kohdanneet ikäviä asioita koulussa tai digitaalisten laitteiden välityksellä? Onko työ- tai harrastusseuran ilmapiirissä jotain, jota pitäisi nostaa pöydälle? Voisitko sinä olla se, joka nostaa asian esiin?

Turvallisuutta rakennetaan ehdottomasti rakenteellisilla päätöksillä, mutta käytännössä se rakentuu pienistä teoista. Kysyn ystävältä: ”Mitä kuuluu?”, tai lapsen hakemisesta kotiin illalla. Ja puuttumisesta kiusaamiseen: Rohkeudesta sanoa ääneen sivusta katsomisen sijaan, ettei toisen huono kohtelu ole hyväksyttävää. Ja siitä, että pysähdymme kuuntelemaan ihmistä, joka tarvitsee apua.

Turvallisuus rakentuu pala palalta lempeissä kohtaamisissa, välittämisessä ja siinä, että pidämme huolta itsestämme ja toisistamme. Väkivallattomuus alkaa ja voi elää meistä jokaisessa.

Niina Harju, lähisuhdeväkivaltatyön koordinaattori, Etelä-Savon hyvinvointialue Eloisa
Niina työskentelee myös ESR+ osarahoitteisessa LÄHDE-hankkeessa, jonka ydinviesti on ”väkivallasta saa puhua”.