Psykologiksi Eloisalle

Morjes!

Olen Juhana Kirsi, alun perin Tampereelta kotoisin oleva 38-vuotias psykologi ja kahden lapsen isä. Toimin psykologina Eloisalla ja valotan tässä jutussa uratarinaani sekä sitä, mitä tähän mennessä on jäänyt oppia käpälään töistä, töiden suhteesta muihin juttuihin ja noh, elämästä.

Lukion penkillä tiesin jo, että psykologi kiinnostaisi minua kaikista ammateista eniten. Ylppäreihin luku jäi vähemmälle, koska panostin abikeväänä jo täysillä psykan pääsykokeisiin. Siihen aikaan yo-todistuksella ei ollut niin paljon väliä valinnoissa kuin pääsykokeilla. Toisella yrittämällä pääsin sisään Jyväskylän yliopistoon ja muistan olon olleen euforinen, vaikka tiedon saamisen hetkellä olin intissä leirillä ja vettä satoi.

Psykologin työurani starttasi vuonna 2014 Keski-Suomen TE-toimistolla psykologiharjoittelijana. Valmistuin ja jatkoin kesän jälkeen sijaisena nuorten ammatinvalintapalveluissa. Oli aluksi luontevaa jatkaa laillistetun psykologin tittelillä paikassa, missä kuviot ja henkilökunta olivat tulleet jo tutuiksi harkassa. Kun tänka-på iski, minulla oli 9 psykologikollegaa, joiden ovelle koputtaa. Tajusin samalla, että oli ainakin 9 eri tapaa olla psykologi – oma tapanikin oli siis varmasti oikeanlainen. Nuorten kanssa työskentelyssä oli ensiarvoisen tärkeä osata olla riittävän oma itsensä, jotta luottamus pääsi syntymään. Muuten hupun alta ei päässyt näkemään kuin ehkä nenänpään.

Ensimmäisen työvuoden edetessä työkkärissä asiakastyö soljui mukavasti ja nautin ammatillisen itsetunnon vahvistumisesta silmusta versoksi. Asiat olivat hyvin, mutta aistin levottomuuden tunnetta: aloin kaivata moniammatillista työryhmää ympärilleni. Liiallisen itsenäinen työnsarka alkoi tuntua puuduttavalta. Myös psykologisten testausten tekeminen oli alkanut kiinnostaa minua enenevissä määrin ja sitä pääsi tekemään TE-toimiston psykologin toimenkuvassa vain välillä ja aika kapea-alaisesti. Työelämäni sai uuden suunnan, kun sähköpostiini tippui äkkiarvaamatta viesti. Muistan vieläkin eeppisen tunteen capslock-otsikon näkemisestä: ”TÖITÄ MIKKELISSÄ”. Kyseisestä kaupungista en tiennyt mitään. Kartasta katsoin, että matka sinne Jyväskylästä ei ollut mahdoton. Otin riskin ja tartuin tilanteeseen: lähdin 5 kuukauden sijaisuuteen Etelä-Savon sairaanhoitopiirille nuorisopsykiatrian vastaanotolle.

Kävi tuuri: ennen minua oli uudelle työnantajalle rekrytoitu jo kaksi opiskelukaveriani, joten täysin tuiki tuntemattomaan tilanteeseen en päätynyt. Työ tuntui heti omalta! Psykologin rooli työryhmässä oli selkeämmin määritelty, verkostotyö miellytti ja pääsin tekemään janoamiani laaja-alaisia psykologisia tutkimuksia. Mutta entä jatkot? Olin saapunut vain muutaman kuukauden työsuhteeseen. Jälleen lykästi, sillä pian tulin valituksi vakitoimeen! Kertaheitolla minusta, pesunkestävästä pirkanmaalaisesta, tuli eteläsavolainen. Miten tässä näin pääsi käymään?

Nuorisopsykiatrialla kohtaamani potilaskunnan oireilun vaikeustaso nousi eksponentiaalisesti aikaisempaan työpaikkaan verrattuna. Vertauskuvallisesti työkalut piti vaihtaa käsisahasta rälläkkään – tarvittiin siis jatkokouluttautumista ja paljon. Hakeuduin vielä samana syksynä Rorschach-erikoistumiskoulutukseen ja pari vuotta myöhemmin kognitiivisen psykoterapian työotetta hyödyntävään 4-vuotiseen koulutukseen. Siitä työelämä soljui muutaman vuoden peruskokemusta kartuttaen ja uusin työkaluihin tutustuen. Kunnes taas tuli tunne, että jotakin muutoksia kaipaisin.

Kiinnostuin, kun sairaanhoitopiirille avattiin vastaavan psykologin tehtävä. Hain ja tulin valituksi tehtävänkuvaan, missä koordinoitiin psykologien ammatillisia asioita kliinisen työn ohessa. Ehkä olen sosiaalinen ihminen, koska nautin siitä, että pääsin tekemään organisaationi sisällä laajemmin yhteistyötä eri tahojen kanssa kuin pelkästään nuorisopsykiatrian käytävän hoitohenkilökunnan kanssa. Vastaavan psykologin työssä olen kohdannut aivan uudenlaisia haasteita ja ongelmatilanteita, minkä onnistuneen ratkaisemisen myötä (hyvän työnohjaajan avustuksella) neuvottelutaitoni ovat kehittyneet. Tässä tehtävässä tosi mukavaa on myös päästä erilaisille messuille kohtaamaan ihmisiä ja keskustelemaan työmahdollisuuksista Eloisalla.

Tässä tilanteessa on uratarinani nyt: 12 vuotta työelämässä ja hyvältä tuntuu. Mitä haluaisin sanoa sille nuorelle Juhanalle, joka vasta haaveili psykologian opinnoista? Ainakin, että älä huolehdi liikaa tulevasta. Ole utelias, älä sano ”ei koskaan”, vaan harkitse ja tartu tilaisuuksiin oppia uutta sitä mukaan, kun mahdollisuuksia avautuu edessä. Tärkeimpänä ja kantapäänkin kautta opittuna asiana huolehdi asioiden välisestä tasapainosta. Psykologin ammatti on supermielenkiintoinen, mutta se on vain yksi osa palettia, mistä koostuu tasapainoinen työelämä. Vapaa-ajan jutut tukeva pitkäaikaista työssäjaksamista. Kuten kitaran soittaminen hevibändissä.

Hei!

Olen Niina, koulupsykologi (vai pitääkö olla opiskeluhuollon psykologi??) Etelä-Savon hyvinvointialueelta. Työskentelen tällä hetkellä pääosin peruskouluissa, mutta myös yksi lukio ja esikouluja kuuluu alueeseeni. Olen ollut koulupsykologina nyt 14 lukuvuotta, mutta matkan varrelle ennen sitä ja sen aikanakin mahtuu monenlaisia kuvioita.

Kun 9.luokalla piti miettiä, miksi haluaa isona, en ollut varma edes siitä, menenkö lukioon. Silloinen opo eikä ammatinvalinnan psykologikaan sitä suoranaisesti suositellut. Matka jatkui kuitenkin lukioon, jossa polulleni sattui aivan ihana psykologian opettaja. Hän sai minut innostumaan psykologiasta niin, että päätin hakea sille polulle. Polun avautuminen ei ollut ihan helppoa, mutta toisella kerralla sitten tärppäsi.

Olin ensin 11 vuotta perheneuvolassa, jonka aikana tein kasvatus- ja perheneuvonnan erikoistumisopinnot sekä opiskelin perheterapeutiksi. Työ oli mielenkiintoista ja pidin työparityöskentelystä. Muuttojen myötä tuli myös työuraan muutos, kun uudella paikkakunnalla oli koulupsykologin paikka auki. Aluksi yksin työskentely tuntui hieman pelottavalta, kun olin niin pitkään tehnyt töitä työparimallilla. Pian kuitenkin huomasin, että itsenäisyys ja riippumattomuus muiden aikatauluista olikin aika viehättävää ja sopi minulle. Nyt koulumaailma on vienyt minut mukanaan. Olen tehnyt töitä noin 20 eri koululla eikä samanlaista ole vielä tullut vastaan. Sekin sopii minulle. Vaikka yksiköitä on nytkin useita, pidän siitä vaihtelevuudesta mitä se tuo työhöni. Pidän kaiken kaikkiaan eniten koulupsykologityön moninaisuudesta. Missään muualla ei pääse näin vapaasti käyttämään omia vahvuusalueitaan, jopa sitä perheterapeuttista osaamista, kuin tässä työssä. Lisäksi asiakkaat lomailevat 14 viikkoa vuodessa, joka tarkoittaa sitä, että työssä on myös ajanjaksoja, jolloin on rauhallisempaa ja työtä pystyy myös kehittämään ja suunnittelemaan.

Olen yhden lukuvuoden toiminut myös psykologian opettajana lukiossa, joka antoi näkökulmaa opettajan työhön, josta on ollut paljonkin hyötyä. Lisäksi olin kaksi vuotta kokoaikaisena yrittäjänä ja tein siinä roolissa mm. koulupsykologin työtä. Paluu palkansaajaksi oli kuitenkin helppoa ja vaikka yrittäjyydessä on omat hyvät puolensa, koen, että itselleni sopii parhaiten tämä palkansaajan rooli. Siinä on tietty turva ja säännönmukaisuus, joka palvelee omaa tarvettani toteuttaa työtäni turvatuissa raameissa.

Toivotan kaikille kollegoille sekä tuleville että jo valmistuneille oikein antoisaa työuraa! Haluan rohkaista teistä jokaista kokeilemaan omia siipiään rohkeasti eri sovellusaloilla. Etukäteen ei voi tietää, mikä alkaa tuntumaan siltä oikealta. Minä tiedän ainoastaan sen, että haluan työskennellä jatkossakin lasten parissa. Pari kokeilua yrittäjävuosina kuntoutuspsykologina aikuisten parissa todisti tämän valinnan oikeaksi:)