Blogi: Palapelin palat hajallaan – Kuka auttaa vanhempaa?
Nuoruus on vaihe, jossa nuori irtaantuu vanhemmistaan ja alkaa muodostaa uudella tapaa käsitystään itsestään ja siitä, millaiseksi hän oman elämänsä rakentaa. Tämä vaihe niin nuoren kuin vanhemman elämässä on haasteellinen. Suurin osa vanhemmista kuitenkin onnistuu rakentamaan hyvän ja kestävän, uudenlaisen suhteen omaa lapseen nuoruusiän päättymiseen mennessä. Kaikilla nuorilla vaihe ei mene kolhuitta ja haasteitta. Kun nuoren käytös alkaa huolestuttaa vanhempia, hakeutuu moni vanhempi yhdessä nuoren kanssa avun ja tuen piiriin. Niin vanhemman kuin ammattilaisen ajatus voi olla, että nuoren käytös täytyy muuttaa, oireet saada väistymään. Diagnoosi ja siihen liittyvä hoito, lääkitys tai terapia, tuntuvat konkreettisilta ratkaisuilta. Ehkä arki helpottuisi, perhe voisi hengittää taas.
Mutta entä jos ongelma ei ole vain nuoressa, yhdessä perheen palapelin palassa, vaan useammassa? Nuoren oireilu on monesti osa laajempaa kokonaisuutta, siksi moniammatillinen yhteistyö on avainasemassa – jotta ymmärrettäisiin, millaista tukea nuori ja hänen vanhempansa todella tarvitsevat. Nuoren käytöksen taustalla voi olla useita syitä, aina epävakaista kasvuolosuhteista haasteisiin ystävyyssuhteissa tai vanhempien keinottomuutta kohdata oma nuori muuttuvassa elämänvaiheessa. Vanhemmilla voi olla omia huolia: terveys, jaksaminen, parisuhde, työ, talous. Perheen arki voi olla selviytymistä ja nuoren alkaessa oireilla palapeli hajoaa.
Usein katse kääntyy nuoreen ja hänen elämänsä vallitseviin olosuhteisiin – kaverit, koulu, harrastukset, ruutuaika. Vanhempien roolin tarkastelu voi tuntua vaikealta – jopa syyllistävältä ja häpeälliseltä. Mutta nuoren vanhemmuus on haastava vaihe perheen kehityksessä.
Nuori hakee itsenäisyyttä, mutta kaipaa yhteyttä. Hän ei ole enää sylilapsi, mutta kaipaa silti hoivaa, huolenpitoa ja tunnetta siitä, että on rakas.
Voimakkaasti oireilevan nuoren vanhemman voi olla vaikea säilyttää kontakti omaan lapseen, vaikka juuri niissä hetkissä yhteys on kaikkein tärkein niin nuorelle kuin vanhemmalle.
Vanhemmalla tulisi olla oikeus saada apua nuoren vanhemmuuteen – vaikka nuori itse kieltäytyisi palveluista. Nuorella on lupa kieltäytyä palveluista ja estää vanhemmilta tiedonsaanti omiin asioihinsa liittyen. Tämän nuorelle suodun itsemääräämisoikeuden ei kuitenkaan pitäisi olla este sille, että vanhempi saa tarvitsemansa tuen eri palveluissa. Vanhemmalle tulisi myös aktiivisesti tarjota monipuolisesti tukea.
Vanhemmuuden ja vanhemmalle tuen tarjoaminen voi parhaimmillaan avata väylän myös nuoren tukemiseksi ja auttamiseksi. Vanhemmille voidaan tarjota erilaisia palveluita huolimatta nuoren sitoutumishaluttomuudesta.
Sosiaalihuolto voi tarjota perhetyötä tai perheterapeuttista tukea, mutta ei hoidollista apua, jota nuoren oirehdinta ja vanhemmuuden haasteet voisivat vaatia. Hoidollista tukea voi tarjota terveydenhuolto, josta vanhemmat voivat saada tarvitsemaansa psykoedukaatiota – ymmärrystä siitä, mistä oireilu kumpuaa, miten nuorta voi kohdata, mitä vanhempana olisi tärkeää huomata. Kun yhdessä perheen palasessa tapahtuu muutos, se voi avata muutoksen mahdollisuuden myös muille perheen jäsenille.
Sosiaalihuollon palvelut eivät voi korvata terveydenhuollon erityisosaamista. Työtä tulisi tehdä rinnakkain – ei siirrellä vastuuta puolelta toiselle. Mutta kenen vastuulla moniammatillinen vanhemmuuden tuki lopulta on? Onko se jotain epämääräistä, joka ei kuulu kenellekään? Vai halutaanko siitä ottaa koppi – jotta nuoria ja heidän vanhempiaan voidaan tukea vaikuttavammin?
Sanna Poikonen, Kehittäjä-perheterapeutti
Janiika Pohjola, Kehittäjä-sairaanhoitaja
Kirjoittajat ovat Matkalla riittävään vanhemmuuteen -hankkeen työntekijöitä.
